Ei enempää vahinkoja!

Ikävät viimeaikaiset uutiset tiedotusvälineissä työtapaturmien osalta saivat minut jälleen pohtimaan sitä, mitä me suomalaisessa teollisuudessa ja yleisestikin työpaikoilla, voisimme tehdä toisin ja paremmin.

Omalla, jo yli kolmekymmentä vuotta kestäneellä teollisella urallani, olen itsekin ollut vastuuesihenkilönä organisaatioissa, joissa on tapahtunut vakavia työtapaturmia. Pahin ja surullisin tapaturma työurallani sattui vuonna -98, jolloin konkreettisesti sain kokea sen, miltä tuntui, kun yksi työkaveri ei enää lähtenytkään yhtä matkaa meidän muiden kanssa töistä kotiin.

Silloin päätin, että niissä työyhteisöissä, joita minä johdan, ei yhdellekään henkilölle tapahdu enää koskaan vakavaa tapaturmaa.

Ymmärsin, että on olemassa kolme isompaa turvallisuusjohtamisen kokonaisuutta, joissa joko onnistutaan tai epäonnistutaan. Kaikki nämä kolme kokonaisuutta ovat myös vaikutuksissa keskenään.

1.    Vastuualueiden laajuus

Perinteisillä teollisuuden aloilla, on usein ajauduttu liian massiivisiin ja hankalasti hallittaviin vastuualueisiin. On menetetty koko ajan enemmän ja enemmän tuntumaa kenttään. Yhteinen kieli ja kosketuspinta kentän kanssa on huvennut liian ohueksi. Vanha klisee, missä johtajan pitää tehdä itsensä tarpeettomaksi, valitettavasti edesauttaa myös johtoa heikentämään omaa otettaan turvallisuusjohtamisessa. Turvallisuuden johtamisesta tulee turvallisuuden julistamista, kun kosketus kenttään on häipymässä horisontin taakse.

Nuoremmilla tai kokonaan uusilla teollisuuden aloilla, osaamisvajeita paikataan suuremmalla esihenkilöiden määrällä, jolloin vastuualueista tulee auttamatta liian pieniä. Vastuualueiden esimiehet spesifioituvat liikaa, jolloin ei enää riittävän hyvin kyetä havainnoimaan riippuvuuksia prosessien välillä. Operatiivisen toiminnan siiloutuminen saattaa herkistää onnettomien yhteensattumien eskaloitumista vakavaksi tapaturmaksi.

Vastuualueet eivät saa olla liian isoja tai pieniä, vaan niiden tulee olla sopivia.

2.    Osaaminen ja työnhallinta

Jokaisen organisaatiotason tulee hallita ja osata edeltävän alemman organisaatiotason prosessia ja operointia riittävästi. Yhteinen kieli ja ymmärrys operoinnista ja prosessista takaa sen, ettei kehitys pysähdy, eivätkä tapaturmariskit jäisi elämään vain sen takia, ettei riittävästi ymmärretä tapahtumaketjuja ja niiden mahdollisia seurauksia.

Työn suorittaminen ilman työnhallinnan tunnetta, on kuin katalyytti olemassa olevien riskien eskaloitumiselle.

Jokaisella organisaation jäsenellä tulee olla itsensä mittainen tehtävä.

3.    Operoinnin sekä tukitoimintojen hallinta ja valvonta

Töiden suorittaminen turvallisesti mahdollistuu ainoastaan silloin, kun kaikki tekeminen on tiedostettu sekä tunnistettu, eri töiden riippuvuudet huomioitu ja seuranta on mahdollisimman reaaliaikaista ja näkyvää. Valitettavan usein työpaikoilla asiat työturvallisuuden varmistamiseksi ovat edelleen osittain tai puolivillaisesti toteutettu. Se eilinen valvomon pöydälle jätetty paperinen ohje on valitettavasti tänään jo vanha.

Työpaikoilla on mahdollista ottaa valtava digiloikka turvallisuudessa ja eliminoida inhimillisen virheen mahdollisuudet minimiin. Turvallisuuden digitalisoitumisen eteen myös minä teen nykyisin hartiavoimin töitä. Välineitä on jo olemassa!

Näitä kolmea kokonaisuutta olen pyrkinyt itse omassa työssäni vaalimaan. Jotain olen varmaan tehnyt ehkä oikeinkin, sillä yhtään vakavaa tapaturmaa ei ole työyhteisöissäni tapahtunut tuon vuoden -98 jälkeen. Sen sijaan tilalle on tullut jopa lähemmäksi kolmen vuoden mittaisia 0-tapaturmajaksoja kohtuullisen suurissakin organisaatioissa.

Luotan työkavereihini ja he luottavat minuun.

 Kehitämme ja välitämme työturvallisuudesta. Me olemme kaikki päättäneet aikanaan jäädä eläkkeelle ”ehjin nahoin” 

-Kare Lappalainen